Maailma maailman yllä

Maailma maailman yllä on avaruuusoopperatrilogiani päätösosa, mutta vanhaan tapaan täysin itsenäinen teos, minkä voi lukea ensiksi, toiseksi, viimeiseksi etc ihan oman mielen mukaan. Tässä vaiheessa on muuten hyvä huomata, että olisi kannattanut sekä numeroida, että nimetä trilogia, jota olen kutsunut omassa päässäni "tähtisyntyistrilogiaksi". Pyhän maailman lasten alussa epäonninen tutkimusretkikunta aloittaa tapahtumaketjun, jonka seurauksena avaruutta kolonisoivat ihmiset saavat seurakseen ihmis-avaruusolento-hybridilajin, joka omaa erikoisia kykyjä ja jotka myöhemmin asuttavat keinotekoisen kaupunkimaailman, Atenin. Ateni on eräänlainen cyberpunkmaailma, missä miljoonat asuvat eri tasoilla, enemmistö kennomaisissa kapselitorneissa ja tappelulohikäärmeet repivät toisiaan areenalla. Mutta se ei ole missään tapauksessa dystopia. Olen hyvin kiintynyt Ateniin ja koen usein sen olevan olemassa ihan oikeasti!

Aiemmissa tarinoissani kokonaisia maailmoja tuhoutui avaruussodissa, kaikkien maailmojen edustajat kokoontuivat rauhanneuvotteluihin ja meininki oli muutenkin eeppistä avaruusoopperan tyyliin. Maailma maailman yllä on pienimuotoisempi ja kertoo oikeastaan yhdestä pienestä siirtokunnasta, kahdesta aluksesta ja yhdestä harvinaisen ikävästä huviasemasta (jonka inspiraationa ihan oikeasti ovat Suomi-Ruotsi välin risteilylaivat!). Mutta loppua kohden panokset suurenevat ja lopulta koko tunnettu maailmankaikkeus on vaarassa ja meno yltyy suorastaan lovecraftimaiseksi. Luin vähän aikaa sitten pitkän tauon jälkeen Lovecraftin novelleja ja yhtäkkiä tajusin, että olen saanut hänestä vähän liikaakin ideoita. Mutta eikös Lovecraft ole nykyään tyyliin canceloitu niin ei sitä kai kukaan huomaa? Kirjoitan tunnetusti hahmot edellä ja tämän tarinan henkilökaarti pyöri mielessä jo siinä vaiheessa kuin juoni oli vasta suunnitteilla. Jos trilogian alussa tähtisyntyiset olivat jotain eksoottista ja pelottavaa, mitä muut ihmettelivät ja keskiosassa kerroin heidän sopeutumisestaan ihmisten maailmaan, nyt koko tarina nähdään ja koetaan enimmäkseen heidän kauttaan, ihmishenkilöitä on kertojissani taas vain yksi. Maailma maailman yllä on myös kirjoitettu Atenin kulttuurin näkökulmasta, jossa tietyt rituaalit ovat tärkeitä ja jossa vallitsee oma tapakulttuurinsa. Tähtisyntyisten rituaaleihin muistolyhtyineen sain muuten idean näyttelystä, jonka näin täällä Lontoossa. Se liittyi tulevaisuuden Marsin siirtokuntiin ja muistolyhty jonka lasi tummenisi ajan saatossa oli visio tulevaisuuden hengellisyydestä avaruudessa.

Tarinani vähän liiankin uhrautuvaisen sankarin, Jinretin, idea oli alunperin vain kirjoittaa fiktiivinen "ihannemieheni", siis sellainen, johon aina kiinnyn scifisarjoissa-ja kirjoissa. Itseäni vanhempi, synkkä menneisyys ja salaperäisiä kykyjä, pohjimmiltaan kunniallinen herrasmies etc. Idean siihen, että kertoisin myös hänen nuoruudestaan sain Disneyn Book of Boba Fett-sarjasta, jossa oli harvinaisen ikävystyttäviä takaumakohtauksia. Halusin kirjoittaa takaumia, jotka oikeasti olisivat tärkeitä, hienoja ja dramaattisia. Takaumat myös ovat hyvä tapa avata Jinretin persoonaa ja arvomaailmaa ja sitä miten hän eroaa pojanpojastaan Zijystä. Zijyyn (joka vilahtaa jo kerran Pahassa maailmassa) sain idean siitä, miten scifisarjoissa ja elokuvissa kaikki tuntuvat osaavat ohjata joka ikistä alusta, suunnilleen vauvasta vaariin, taustastaan huolimatta. Scifisarjoissa teinit ovat muutenkin ylisuorittavia ja yhtä taitavia kaikessa kuin aikusetkin. Zijy ei ikänsä ja hyvin vähäisen kokemuksen takia osaa oikein mitään. Lisäksi hän tulee autoritäärisestä ja konfromistisesta kulttuurista, missä jokaisen odotetaan oppivan oman paikkansa maailmankaikkeudessa ja toimivan yhteisönsä parhaaksi omista tunteista piittaamatta. Luku luvulta hän kokee yhä hirvittävämpiä kauhuja, tajuaa tehneensä suuren virheen ja olleensa väärässä - vai tajuaako? Rakastan kirja-arvioita ja kovaakin kritiikkiä, johon aina vastaan tavalla tai toisella kirjailijana. Koska edellinen romaanini sai moitteita siitä, että naiset kuvattiin miehisen katseen kautta ja naishahmot olivat liian passiivisia ja vain miesten ihastuksen kohteita, kirjoitin nyt sitten jotain aivan muuta, nelikymppisen akateemikon, joka on erikoistunut muinaissivilisaatioihin, joka lähtee tutkimusmatkalle kohti tuntemattoman sivilisaation aavaruusaseman ja tukikohdan raunioita ja joka... mutta enempää en voi kertoa Anzaista spoilaamatta! Anzai oli lopulta vähän hankala kirjoitettava, koska halusin kirjoittaa kerta kaikkiaan mukavan ja sympaattisen hahmon, joka kuitenkin on ideologisesti hyvin vaarallisella puolella. Tavanomainen ihmistyyppi akatemiassa muuten. Mutta silti hankala kirjoittaa. Tarinan sivuhenkilöitä ovat ainoa ihminen, Vanadija, omastakin mielestään kaikin puolin muita taitavampi ja fiksumpi nuori heimopäällikkö, jonka pitäisi saada valloittajia pakeneva pikku heimonsa turvaan avaruuden saalistajilta ja rikollisten aluksen kapteenin poika Jichaida, jonka funktio oli aluksi oikeastaan vain olla pelottava ja joka lopulta kuitenkin on jotain ihan muuta. Outoa kyllä, vaikka tämä on tarina missä äärimmäinen raakuus kohtaa äärimmäiset kosmiset kauhut, ei tässä tarinassa ole oikeastaan pahista. Tarinan pahis on oikeastaan se aatepaketti, mitä olen käsitellyt jo useamman romaanin verran ja johon saan inspiraatiota ihan omasta maailmastamme kautta koko ideologisen kentän. Jos olet mielestäni "korkeampaa lajia" ja vihaat jotakin viiteryhmää historiallisen kaunan tai minkä tahansa syyn vuoksi, miten pitkälle olisit valmis menemään ihan oikeasti? Mitä olisit valmis tekemään heille? Ja entäs jos tuntisit yhtäkkiä vihollisesi pelon ja tuskan?